Luomisen tuskaa

Tyhjän paperin (tai vaihtoehtoisesti tyhjän word-sivun) tuijottaminen on yksi kauheimmista asioista, joita tiedän. Silloin, kun jonkin tekstin kirjoittaminen pitäisi aloittaa, olen ajatuksissani kirinyt jo vähintäänkin kirjoitelmani puoliväliin, mutta silti aloittaminen tuntuu mahdottomalta. Omassa pienessä utopiassani kaikki tuntuu helpolta tilanteesta riippumatta: näen sieluni silmin, kuinka kiikutan äidinkielen opettajalleni kympin arvoisen kirjoitelman tai kuinka olen jo kahden vuoden ajan kirjoittanut suosittua blogia, joka on täynnä älykkäitä kannanottoja ja palvovia kommentteja. Voi kunpa todellisuus olisi niin helppoa.

Vaikka minulle kirjoittaminen onkin pääasiassa terapeuttista toimintaa, jolla on helppo toteuttaa itseään, menen aina lukkoon, kun tiedän jonkun muun lukevan tekstejäni. Olen aivan mahdottoman itsekriittinen ja siitä on pääasiassa vain haittaa. Tiedän itsekin, että pieni itsekriittisyys on ihan hyvästä, mutta minulla itsekriittisyyttä riittää loputtomiin; aivan liikaa siis. Myönnän itsekin olevani parantu,atopn perfekstionisti, joka vaatii itseltään huomattavasti enemmän kuin on realistista. Minua ahdistaa ajatus kontrollin menettämisestä, vaikka kyseessä olisi jokin niinkin pieni asia kuin äidinkielen essee. Tämä on yksi syy, miksi ryhdyin pitämään blogia. Haluan päästä eroon alati kirjoittamistani häiritsevästä blokista ja saada itsevarmuutta kirjoittamisen saralla. Ja, mikä tärkeintä, yrittää päästää irti edes hetkeksi kirjoittamalla merkityksetöntä tajunnanvirtaa, joka on koko maailman nähtävänä.

Ehkä joskus blogitekstini ovat myös pidempiä... Nyt olen kuitenkin kirjoittanut ylläolevia kahta kappaletta viimeiset 40 minuuttia, eikä minulla tunnu enää olevan enempää sanottavaa. Mutta vielä jonain päivänä...