Drunkenness is nothing but voluntary madness

Niin kauan kuin mä vaan voin muistaa, oon halunnut olla suvaitsevainen. Hyväksyä jokaisen ihmisen sellaisena kuin ne on, huolimatta niiden "virheistä" tai ongelmista. Mistään. Mä oon omasta mielestäni onnistunutkin hyvin pitkälti suvaitsemaan muut. Myönnän, että ilkeistä ja aivan äärikonservatiivisista ihmisistä en pidä, mutta voiko mua toisaalta siitä syyttääkään? Teoriassa siis pidän kaikista ihmisistä enkä anna muiden (ehkä hieman ärsyttävien) tapojen tai käyttäytymisen provosoida mua. Niin kauan kuin esimerkiksi juuri käyttäytyminen ei mene totaalisen vittuilun puolelle. Teoriassa.

Käytännössä mikään ei yllättäen ole niin
mustavalkoista. Viimeisen vuoden aikana on mun, ja etenkin mun tuttavapiirin elämään astunut alkoholi. Se on tuonut mukanaan paljon uutta, niin pelottavaa kuin ehkä jollain kieroutuneella tavalla kiehtovaakin. Mä itse en oo koskaan ollut kännissä, mitä nyt kerran vähän päässä humahti normaalia enemmän, kun join tottumattomana jonkun toisen lonkeron pohjat liian nopeesti. En joka tapauksessa pysty ymmärtämään sitä humalahakuista juomista, jota liian monet omatkin ystäväni harrastavat.

Mä olen tottunut nenänvarttansa pitkin katsoviin ihmisiin. Niin muut yleensä mua tuijottaa, kun sanon, etten tule seuraaviin bileisiin, koska mua ei kiinnosta. Nykyisin nää sanat herättää samanlaisia reaktioita mun ystävissäkin. Se on oikeastaan vähän hassua, ironistakin, koska lopulta se olen minä, joka jää yksin kotiin, kun muut on ryyppäämässä. Mä haluaisin kyllä suvaita ne, mutta just tää yksinjääminen on yksi suurimmista tekijöistä, miksen sitä tee. Sen lisäksi nekään ei suvaitse mua, joten en jaksa edes yrittää, vaikka tietenkin pitäisi – olisinhan varmasti siinä tapauksessa parempi ihminen. Lopulta tästä syntyy loppumaton noidankehä, jossa kukaan ei suvaitse ketään. Mutta mun mielipide ei muutu, mulla on kyllä kärsivällisyyttä opetella juomaan alkoholia maltillisesti vaikka sitten vasta 18-vuotiaana. Antaa muiden sortua ryhmän paineen alla.