Ah, loma. Mä oon odottanut tätä kuin kuuta nousevaa, ja vihdoinkin saan viikon ajan nukkua niin pitkään kuin huvittaa, ilman, että herätyskellon hälytys katkaisee mun unet.
Oikeastaan, kun mä ajattelen asiaa tarkemmin ja tutkin lähimenneisyyttä - ensimmäistä lukion jaksoa - en voi kuin ihmetellä, miksi mä oon mennyt vapaaehtoisesti kouluun. Lukio tuottaa ihan järjettömästi töitä, ja mä oon liian kunnianhimoinen keskeyttämään esim. pitkän matikan opinnot. Mä oon vakaasti päättänyt sen kirjoittaa, joten mitä todennäköisimmin sen siis kirjoitankin. Mulle luovuttaminen on lähestulkoon kirosana. Mä ennemmin raadan niska limassa ja verenmaku suussa kuin luovutan. Luovuttaminen ei vaan ole vaihtoehto.
Toki kunnianhiomoisuudesta on hyötyäkin. Mä pärjään niissä aineissa, joissa haluan, ja etenen elämässäni yleensä just haluamallani tavalla. Mä olen päättäväinen ja määrätietoinen, ja usein pakotan itteni tekemään tylsiltäkin tuntuvat tehtävät, jos tiedän, että se hyödyttää mua. Itse asiassa, kun mä nyt tätä mietin, voisin melkein väittää olevani laskelmoiva. En sellainen ilkeä ja kylmä laskelmoiva ämmä, joka ei ajattele muita, vaan kaataa kylmän rauhallisesti tiellään seisovat ihmiset kuin keilat, jotka jäävät painavan pallon alle. Ei, mä olen ehkä enemmän sellainen laskelmoiva persoona, joka ei niinkään ajattele ympärillä seisovia ihmisiä vaan itselleen asetettuja tavoitteita ja tehtäviä. Jos mä saan tehtävän, joka ei mun mielestä hyödytä mua missään määrin, jätän sen tekemättä. Niin yksinkertaista se on.
Vielä vapaaehtoiseen kouluun palatekseni, ymmärrän kyllä, että kävisin luultavasti lukion joka tapauksessa joskus, joten on vain hyvä käydä se nyt. Kaiken lisäksi tulevaisuutta ajatellen tarvitsen kyllä lukiota. Välillä on silti pakko miettiä, että ehkä amis olisi kuitenkin ollut käytännöllisempi ratkaisu. Se on kuitenkin myöhäistä nyt, sillä mä oon jo päättänyt, että pääsen lukion läpi, vaikka kuolisin sitä yrittäessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti