Merry Christmas and Happy New Year

Apua, tää mun bloggaajan ura ei nyt ookaan lähtenyt sellaseen nousukiitoon kun olin toivonut... Kauheeta, että oon viimeks kirjotellu tänne lokakuussa... Teen vähän aikasen uuden vuoden lupauksen ja lupaan olla tulevaisuudessa ahkerampi bloggari (vaikka tätä ei kukaan seuraakaan :D).

Uudesta vuodesta saankin kätevän aasinsillan mun aiheeseen - jouluun! Joulukuu on taas suhannut ohi valonnopeudella ja kohta on jo joululoma. En ymmärrä mihin tää joulukuu on kadonnut. En oikeestaan ymmärrä, mihin tää koko puol vuotta on kadonnut, ihan äskenhän mä vasta alotin lukion!

Vaikka aika onkin kiitänyt vauhdilla, on ihanaa, että on joulu. Mä omaksi häpeäkseni kuulun niihin, jotka rakastaa sitä, että saa paljon lahjoja, mutta toisaalta joulussa on mun mielestä miljoonasti muitakin ihania asioita, mm. joululahjojen antaminen. Varsinkin silloin, kun on keksinyt jonkun tosi hyvän idean, on mahtavaa päästä toteuttamaan se ja nähdä paketin saajan ilme pakettia avatessa.

Sitten jouluruoka, voi nams! Mä oon sellanen herkkusuu, että jouluruokaa tulee ahdettua sisään niin kauan, että oon ihan ähkyssä, mutta se ei haittaa, koska se kuuluu jouluun. Mutta en mäkään niin materialisti ole, että jättäisin joulun tunnelman täysin huomiotta! Musta on ihanaa, että saa hyvällä omallatunnolla sulkeutua omaan rauhaan ja olla hiljaa ja rentoutua.

Kaiken tän lisäks mun sisällä asuu vieläkin se pikkutyttö, joka on innosta piukeena päästessään avaamaan kalenterin ensimmäisen luukun tai koristelemaan kuusta. Ja tietenkin se samainen pikkutyttö riemastuu mun sisällä jouluaattoaamuna.

Iloitkaa kaikki joulusta, vaikka kiire, stressi ja kaikki turha materia ja tuhlaus ei teihin uppoisikaan! Nauttikaa siitä, että jouluna kuuluu rakastaa ja olla rakastettuna. Ja jouluna ihmiset on onnellisia.

Hän...

Rakkauden etsimisestä on tullut mulle päähänpinttymä. Se on oikeestaan vähän tyhmää, koska mä en oo koskaan ollut rakastunut kehenkään enkä oo koskaan "omistanut" poika-/tyttöystävää tai saanut edes ensisuudelmaa. En siis käytännössä edes tiedä, mitä haluan, mutta haluan sitä silti. 

Oon jo aika pitkään etsimällä etsinyt itselleni kumppania. Samaan aikaan, kun toivon löytäväni Sen Oikean seuraavasta kadunkulmasta, uskon myös, että nää toiveet on aivan täydellisen turhia eikä yhdenkään 'kuinka saan poikaystävän'-keskustelun lukeminen ainakaan oo tehny mun ongelmasta yhtään pienempää: "Se ilmestyy silloin, kun sitä vähiten odotat" on yksi yleisimmistä vastauksista, joita epätoivoisille rakkauden etsijöille (kuulun ehdottomasti tähän ryhmään) netin keskustelupalstoilla annetaan. Viime aikoina se ei todellakaan ole lohduttanut, sillä minne ikinä menenkään, ensimmäinen ajatukseni on: "Ehkä sieltä löytyisi joku". Ja tätä odottamista ei sormia napsauttamalla saada sammumaan.

No, nyt kun lukio sitten alkoi, päädyin tekemään ryhmätyötä erään pojan kanssa. Tätä kyseistä poikaa en ollut koskaan nähnytkään saati kiinnittänyt huomiota ja odotin hänen olevan hiljainen osallistuja, joka selviäisi hyvin muiden kustannuksella. Olin pahasti väärässä. Poika osoittautui hauskaksi ja puheliaaksi henkilöksi, joka todella panosti ryhmätyöhön. En ole koskaan ennen ihastunut kehenkään, joka minun olisi mahdollista saada, mutta kerta se on ensimmäinenkin. 

Mun oli aluksi vaikeaa myöntää ihastusta itselleni, mutta lopulta vaihtoehtoja ei jäänyt. Aina kun näen tämän pojan edes vilaukselta, perhoset lähtevät vatsassani lentoon ja sydämeni tuntuu pumppaavan ennätysvauhtia. Oikeastaan vain hänen ajattelemisensa riittää.
Toisin kuin monia muita (ainakin niin uskoakseni), minua ihastuminen ahdistaa. Jos osaisin tehdä jotain ihastukseni saavuttamiseksi, olisin varmasti onnellinen, mutta tunnen itseni voimattomaksi yrittäessäni selvittää, miten tutustua paremmin tähän poikaan. Jos totta puhutaan, olen ottanut jo askeleen lähemmäs häntä, mutta näillä näkymin minä pääsen tutustumaan häneen vasta vuoden päästä wanhojen harjoituksissa. Juuri nyt haluaisin kuitenkin toimintaa saman tien...

Kevät on kuin 

ihastus:se tulee yllättäen,ilahduttaa

ja on täynnä toivoa 
tulevasta

Isovanhempien päivä

Äh, musta tuntuu, et ois hirveesti sanottavaa, mut en osaa vuodattaa tuntemuksiani paperille... Ehkä jonain päivänä sitten.

Joka tapauksessa, kuten osikostakin voi päätellä, tänään vietetään (ehkä hieman epävirallista?) isovanhempien päivää ja voi että tällä päivällä on hyvä sanoma! Mulla itellä on tosi hyvät välit erityisesti äidin vanhempiin ja oon aivan älyttömän kiitollinen siitä, että oon saanut tuntea mun jokaisen isovanhemman jo 16:n vuoden ajan.


Mun on vähän vaikeeta myöntää tätä itellenikään, mutta valitettavasti mun välit isän vanhempiin on melko kylmät, kun vertaan niihin mun välejä äidin vanhempiin. Mun äidinäidille voisin puhua melkein mistä vaan, joskin se joidenkin asioiden suhteen on turhan konservatiivinen, Sille mun on helppo avautua ja sen seurassa voin olla täysin oma itseni.  Tätä mummoa ei haittaa, vaikka välillä vähän tuittupäissäni sille jostain tiuskaisisinkin. Mun äidinisä taas on sellanen, että  ei siitä voi olla tykkäämättä.

Sitten on mun isän vanhemmat... Mä en oo koskaan oikein löytänyt mun ja mun isänäidin välillä sellasta yhteyttä, jota kaipaisin. Välillä mun on tosi vaikeeta, melkein ahdistavaakin olla kahdestaan tän toisen mummin seurassa, koska meidän välille syntyy aina kiusallisia hiljaisuuksia, joiden aikana sitten paniikissa mietin, miten saisin ne täytettyä. Koulu on tietysti hyvä pelastus aina välillä, mutta joskus koittaa se aika, kun koulu ei enää aiheeksi riitä. Ja jos mun äidinäiti onkin hieman konservatiivinen omalla oudolla tavallaan, niin isänäiti on vähintään kaks kertaa konservatiivisempi. Meidän ajatukset ei kyllä osu yhtään yksiin joidenkin asioiden suhteen, ja jos jonain päivänä ymmärtäisin esim. olevani lesbo tai bi ja aloittaisin seurustelusuhteen jonkun tytön kanssa, en todellakaan tiedä, millä tavalla siitä pitäis tälle naiselle kertoa. Tuskinpa siitä mitään hyvää missään nimessä seuraisi...


Mun isäsisä taas on oikein kiva ja symppis mies, mutta se elää vähän omissa maailmoissaan ja on muutenkin vaimonsa tossun alla. Tää pariskunta, isäni vanhemmat, on kyllä yks oudoimmista joihin oon koskaan törmännyt... No mutta, toivoisin, että mulla ois vielä joskus mahdollisuus korjata välini näihin kahteen, tällä hetkellä ne on sellaisia hekilöitä, joiden luona joskus vieraillaan ja joilta saa lahjoja syntymäpäivinä ja jouluna. Voi ei, mä kuulostan hirveen kylmältä... Mutta kai munkin on vaan hyväksyttävä se tosiasia, ettei kaikkien kanssa vaan voi olla hyvää pataa, vaikka kuinka haluaisi.

Like For Like

On hassua huomata, miten oudoilla tavoilla maailma muuttuu sitä mukaan, mitä modernisoidumpi siitä tulee. Yksi ehkä suurimmista muutoksista - ainakin mun mielestä - on se, että rahalla ja etenkään saavutuksilla ei ole enää niin paljon painoarvoa kuin aiemmin. Nykypäivänä ihmisiä mitataan sen sijaan suosion mukaan; nykyään suuri suosio on käyntikortti, joka avaa ovet kaikkialle.

Se, että kuuluisuus määrittää ihmisiä, on mun mielestä enemmän kuin vakavaa. Nykyään joillain kuusivuotiailla voi olla facebook-tili. Kuusivuotiailla! Kun mä olin kuusi, en olisi ikimaailmassa kuvitellut perustavani minkäänlaista tiliä nettiin. Ei meillä olllut edes tietokonetta. Mitä vanhempia lapset on, sitä enemmän niiden ikäluokasta löytyy facebookin käyttäjiä. Mun oma pikkusisko on aloittanut just seitsemännen luokan ja nyt se pähkäilee, millä tavoin profiilikuvaan sais enemmän tykkäyksiä. Mä ite en haluaisi profiilikuvani tykkäysten määrän vaikuttaa itseeni, mutta kyllä mun täytyy myöntää, että välillä mietityttää, mikä mussa on vikana, kun kaikki mun ympärillä kerää kuviinsa kymmeniä, jopa satoja tykkäyksiä ja mä oon onnistunut saamaan niitä korkeimmillaan noin 20. Näytänkö mä ihan hevosen perseeltä vai eikö mulla oikeesti ole yhtään ystäviä? Mä en tiedä.

Kaikista typerintä mun mielestä on se, että nykyään tykkäyksiä ei haeta vain ja ainoastaan facebookissa vaan niiden kerjäämiseen on keksitty lisää sivustoja kuten Instagram. Myös Youtubessa haetaan hyväksyntää esim. omalle äänelle. Hyvässä lykyssä sitä kautta voi jopa saada levytyssopimuksen, mutta ei sekään täysin äänestä ole kiinni. Suosio on tässäkin suhteessa kaikista suurin tekijä. Surullista on se, että todelliset kyvyt jäävät näiden keskinkertaisten löytöjen jalkoihin vain siksi, ettei heitä ole onnistuttu löytämään bittiavaruudesta.

"Todellinen kauneus ja naisellisuus on iätöntä, se ei ole keinotekoista. Glamouria voidaan tehtailla. Kuuluisuus tuo ilman muuta vain tilapäisen ja osittaisen onnen - se ei ole jokapäiväistä ruokaa, siitä ei tule täyteen. Kun olet kuuluisa, kaikkia heikkouksiasi liioitellaan."

      -Marilyn Monroe

Note to self: Relax, take it easy

Ah, loma. Mä oon odottanut tätä kuin kuuta nousevaa, ja vihdoinkin saan viikon ajan nukkua niin pitkään kuin huvittaa, ilman, että herätyskellon hälytys katkaisee mun unet.

Oikeastaan, kun mä ajattelen asiaa tarkemmin ja tutkin lähimenneisyyttä - ensimmäistä lukion jaksoa - en voi kuin ihmetellä, miksi mä oon mennyt vapaaehtoisesti kouluun. Lukio tuottaa ihan järjettömästi töitä, ja mä oon liian kunnianhimoinen keskeyttämään esim. pitkän matikan opinnot. Mä oon vakaasti päättänyt sen kirjoittaa, joten mitä todennäköisimmin sen siis kirjoitankin. Mulle luovuttaminen on lähestulkoon kirosana. Mä ennemmin raadan niska limassa ja verenmaku suussa kuin luovutan. Luovuttaminen ei vaan ole vaihtoehto.

Toki kunnianhiomoisuudesta on hyötyäkin. Mä pärjään niissä aineissa, joissa haluan, ja etenen elämässäni yleensä just haluamallani tavalla. Mä olen päättäväinen ja määrätietoinen, ja usein pakotan itteni tekemään tylsiltäkin tuntuvat tehtävät, jos tiedän, että se hyödyttää mua. Itse asiassa, kun mä nyt tätä mietin, voisin melkein väittää olevani laskelmoiva. En sellainen ilkeä ja kylmä laskelmoiva ämmä, joka ei ajattele muita, vaan kaataa kylmän rauhallisesti tiellään seisovat ihmiset kuin keilat, jotka jäävät painavan pallon alle. Ei, mä olen ehkä enemmän sellainen laskelmoiva persoona, joka ei niinkään ajattele ympärillä seisovia ihmisiä vaan itselleen asetettuja tavoitteita ja tehtäviä. Jos mä saan tehtävän, joka ei mun mielestä hyödytä mua missään määrin, jätän sen tekemättä. Niin yksinkertaista se on.

Vielä vapaaehtoiseen kouluun palatekseni, ymmärrän kyllä, että kävisin luultavasti lukion joka tapauksessa joskus, joten on vain hyvä käydä se nyt. Kaiken lisäksi tulevaisuutta ajatellen tarvitsen kyllä lukiota. Välillä on silti pakko miettiä, että ehkä amis olisi kuitenkin ollut käytännöllisempi ratkaisu. Se on kuitenkin myöhäistä nyt, sillä mä oon jo päättänyt, että pääsen lukion läpi, vaikka kuolisin sitä yrittäessäni.

Drunkenness is nothing but voluntary madness

Niin kauan kuin mä vaan voin muistaa, oon halunnut olla suvaitsevainen. Hyväksyä jokaisen ihmisen sellaisena kuin ne on, huolimatta niiden "virheistä" tai ongelmista. Mistään. Mä oon omasta mielestäni onnistunutkin hyvin pitkälti suvaitsemaan muut. Myönnän, että ilkeistä ja aivan äärikonservatiivisista ihmisistä en pidä, mutta voiko mua toisaalta siitä syyttääkään? Teoriassa siis pidän kaikista ihmisistä enkä anna muiden (ehkä hieman ärsyttävien) tapojen tai käyttäytymisen provosoida mua. Niin kauan kuin esimerkiksi juuri käyttäytyminen ei mene totaalisen vittuilun puolelle. Teoriassa.

Käytännössä mikään ei yllättäen ole niin
mustavalkoista. Viimeisen vuoden aikana on mun, ja etenkin mun tuttavapiirin elämään astunut alkoholi. Se on tuonut mukanaan paljon uutta, niin pelottavaa kuin ehkä jollain kieroutuneella tavalla kiehtovaakin. Mä itse en oo koskaan ollut kännissä, mitä nyt kerran vähän päässä humahti normaalia enemmän, kun join tottumattomana jonkun toisen lonkeron pohjat liian nopeesti. En joka tapauksessa pysty ymmärtämään sitä humalahakuista juomista, jota liian monet omatkin ystäväni harrastavat.

Mä olen tottunut nenänvarttansa pitkin katsoviin ihmisiin. Niin muut yleensä mua tuijottaa, kun sanon, etten tule seuraaviin bileisiin, koska mua ei kiinnosta. Nykyisin nää sanat herättää samanlaisia reaktioita mun ystävissäkin. Se on oikeastaan vähän hassua, ironistakin, koska lopulta se olen minä, joka jää yksin kotiin, kun muut on ryyppäämässä. Mä haluaisin kyllä suvaita ne, mutta just tää yksinjääminen on yksi suurimmista tekijöistä, miksen sitä tee. Sen lisäksi nekään ei suvaitse mua, joten en jaksa edes yrittää, vaikka tietenkin pitäisi – olisinhan varmasti siinä tapauksessa parempi ihminen. Lopulta tästä syntyy loppumaton noidankehä, jossa kukaan ei suvaitse ketään. Mutta mun mielipide ei muutu, mulla on kyllä kärsivällisyyttä opetella juomaan alkoholia maltillisesti vaikka sitten vasta 18-vuotiaana. Antaa muiden sortua ryhmän paineen alla.

Luomisen tuskaa

Tyhjän paperin (tai vaihtoehtoisesti tyhjän word-sivun) tuijottaminen on yksi kauheimmista asioista, joita tiedän. Silloin, kun jonkin tekstin kirjoittaminen pitäisi aloittaa, olen ajatuksissani kirinyt jo vähintäänkin kirjoitelmani puoliväliin, mutta silti aloittaminen tuntuu mahdottomalta. Omassa pienessä utopiassani kaikki tuntuu helpolta tilanteesta riippumatta: näen sieluni silmin, kuinka kiikutan äidinkielen opettajalleni kympin arvoisen kirjoitelman tai kuinka olen jo kahden vuoden ajan kirjoittanut suosittua blogia, joka on täynnä älykkäitä kannanottoja ja palvovia kommentteja. Voi kunpa todellisuus olisi niin helppoa.

Vaikka minulle kirjoittaminen onkin pääasiassa terapeuttista toimintaa, jolla on helppo toteuttaa itseään, menen aina lukkoon, kun tiedän jonkun muun lukevan tekstejäni. Olen aivan mahdottoman itsekriittinen ja siitä on pääasiassa vain haittaa. Tiedän itsekin, että pieni itsekriittisyys on ihan hyvästä, mutta minulla itsekriittisyyttä riittää loputtomiin; aivan liikaa siis. Myönnän itsekin olevani parantu,atopn perfekstionisti, joka vaatii itseltään huomattavasti enemmän kuin on realistista. Minua ahdistaa ajatus kontrollin menettämisestä, vaikka kyseessä olisi jokin niinkin pieni asia kuin äidinkielen essee. Tämä on yksi syy, miksi ryhdyin pitämään blogia. Haluan päästä eroon alati kirjoittamistani häiritsevästä blokista ja saada itsevarmuutta kirjoittamisen saralla. Ja, mikä tärkeintä, yrittää päästää irti edes hetkeksi kirjoittamalla merkityksetöntä tajunnanvirtaa, joka on koko maailman nähtävänä.

Ehkä joskus blogitekstini ovat myös pidempiä... Nyt olen kuitenkin kirjoittanut ylläolevia kahta kappaletta viimeiset 40 minuuttia, eikä minulla tunnu enää olevan enempää sanottavaa. Mutta vielä jonain päivänä...